Saksaikävä

Tänään meille tuotiin saksasta traktori. Pieni on maailma, koska traktorin tuoja on töissä mun entisen saksan pomon veljelle(joka on autokauppias). Kun näin tutun saksalainen rekkarin OS JH ja siihen perään numerot, jotenki meni kylmät väreet koko kropan läpi. Vaikka saksassa oli tosi rankkaa henkisesti että fyysisesti, on sinne välillä ihan hemmetin ikävä!
En tiiä mikä siinä on! Onko se vaan sitä, että kun siellä oli yli vuoden, niin siihen tottu niin paljon ja kun se työ oli koko elämä ja se osoite oli koti. Kaikki ne samat asiat näki joka päivä, kaupassa oli halpaa ja tiesi missä kaikki oli ja sai kaikkea mistä tykkäs. Oli pomon kans ne samat tyhmät jutut joille naurettiin. Kisoissa aina samat ihmiset. Sai tehdä työnsä rauhassa ilman että pomo on kokoajan kyttäämässä vieressä. Muhun luotettiin tosi paljon ja tein työni aina kunnolla. Olin tosi omistautunu loppuajasta mun työlle ja mun velvollisuus oli aina opettaa uudet talon tavoille. Yleensä ne aina lähti.. Mut mä aina jäin.

Oon sellanen ihminen, et haluan aina palata tuttuun ja turvalliseen loppupeleissä. Haluan kyllä kokeilla kaikkea uutta ja ihmeellistä, mut lopulta aina luovutan ja palaan siihen vanhaan samaan. Sit se ei kuitenkaan vähän ajan päästä olekkaan kivaa ja pitää taas lähteä seikkailemaan.

Saksassa monet asiat oli monimutkasempia, eikä kaikkea oltu ajateltu loppuun. Hevosia oli liikaa työntekijöihin nähden. Ratsastajilla ei ollu kunnollisia aikoja tulla ratsastamaan, päivät venyi ja hevoset ei saanu tarpeeksi liikuntaa. Kisoihin pakattiin yötä myöten. Oon kuitenkin nyt miettiny sitä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että oman yrityksen pitäminen on aina riskialtista ja raskasta hommaa ja iän sekä kokemuksen myötä myös kaikki asiat alkaa pikkuhiljaa loksahtelemaan kohdilleen ja muuttumaan parempaan suuntaan. Mun saksan pomot oli kuitenki vasta kolmikymppisiä ja tuoreita yrittäjiä ja pomoja, joten varmasti heillä oli vielä hakusessa se oikea tapa tehdä sitä työtä. Ihan varmasti siihen myös tarvitaan osaavia hoitajia, jotka pystyy yhessä kehittämään oikeanlaista suuntaa työskennellä hevosten hyvinvoinnin, että myös ihmisten viihtyvyyden hyväksi. Ammattitaito kehittyy kokemuksesta.
Jos itse olisin ollut kokeneempi, olisin varmasti laittanut vireille monta kehitysideaa ja uskon, että niitä oltais voitu ottaa käyttöön. Ongelma kuitenkin oli se, että aloitin tuossa työssä ihan nollasta ja kehityin sille tasolle, että pystyin itseäni groomiksi kutsumaan. Nyt kaikki kokemus joka mulle tulee, kehittää mua vaan hieman ammattimaisemmaksi groomiksi, mutta en kyllä pysty ikinä itseäni ammattigroomiksi sanomaan, enkä edes halua. Groomin työ ei oo mun elämäni työ, se on vaan vaihe mun elämässä joka mun pitää pystyä jättämään taakseni ja jatkamaan eteenpäin. Nyt kun huomaan, että kuinka tuskaisa ikävä mulla oikeesti on saksaan, mietin, että miten ikinä pystyn kääntämään uuden sivun mun elämässä joka ei oo mitään niinkuin tämä nykyinen. Sillä tämä on nyt sitä tuttua ja turvallista johon aina palaan uudestaan ja uudestaan, tää on nyt mun elämä.