Pohdintaa

Aina silloin tällöin sitä pysähtyy miettimään, että onko tämä työ kaiken vaivan arvoista. Olen kaukana kotoa perheeni ja ystävieni luota ja menetän tärkeitä hetkiä heidän kanssaan. Olen suurimman osan ajasta yksinäinen ja masentunut, mutta hyvät hetket auttaa taas jatkamaan eteenpäin ja se ajatus, että tämä on kokemus ja tätä miettii vuosien päästä aina uudestaan ja uudestaan.
Vastuu täällä on niin suuri! Pienikin vastoinkäyminen saa mut miettimään, että olen maailman huonoin hevosenhoitaja tai ratsastajan.

Ratsastin tänään vielä Zamiran ja ei kyllä mennyt kuin elokuvissa. Mut en ymmärrä miksi mun pitää olla niin kriittinen itseäni kohtaan! Musta vaan tuntuu aina, että pilaan hevoset jos ne ei mene mun kanssa hyvin. Ja sit jollakin toisella ratsastajalla ne on ihan kauheita ratsastaa ja sit mä saan syyt niskoilleni. Täällä puhutaan niin paljon. Jos joku mokaa, kaikki saa tietää ja asiaa puidaan kovasti kahvipöydässä.
Must vaan tuntuu, et hevoset on niin kalliita ja mä en ole syntynyt kultalusikka suussa ja että tavallaan mulla ei ole edes oikeutta käsitellä tällaisia hevosia. Että mun pitäisi vaan mennä takas sinne ratsastuskoululle ja lopettaa yrittämästä olla hyvä ratsastaja ja hevosten käsittelijä. Kun ei mulla ole lahjoja siihen.

Tänään yks mun hoitohevonen potkaisi kävelykoneessa niin, että sain jalkansa jumiin seinän ja rautatangon väliin ja se vetäs about 10 cm pituussuunnassa ja pari senttiä syvyyssuunnassa tavaraa sen takajalasta. Verta oli enemmän kuin laki sallii ja luut näkyi jalasta. Automaattimesti aloin syyttämään heti itseäni ja menin vain aivan paniikkiin ja aloin soittamaan itku kurkussa C:lle. No hevonen vietiin sit klinikalle ja siltä ei onneks ollu hajonnut luita tai jänteitä. Nyt se on klinikalla karsinalevossa viikon ja varmaan se joutuu ainakin kuukauden päivät olemaan levossa ennen kuin sitä voidaan alkaa liikuttamaan.
En nyt jaksa enempää alkaa asiaa puimaan, mutta kyllä se mun syy oli loppupeleissä, koska kaikki asiat mitä hevosten kanssa tapahtuu, ovat jollain tapaa ihmisistä riippuvaisia. Ja tässä tilanteessa olisin voinut tehdä paljon toisin, esim. ottamalla hevoset sisään aikaisemmin ja olla jättämättä kys. hevosta viimeiseksi. Mutta nyt opin tästä paljon ja teen asiat toisin. Vaikka mielessä kävi myös ajatus lyödä hanskat tiskiin. Ihan vain sen takia, että tuntuu välillä, et mulla ei vaan kertakaikkiaan pää kestä. Tuossa tilanteessa en pystynyt olemaan fiksusti vaan itkin vaan ja kädet tärisi ja tuntu, että en saa mitään aikaiseksi. Onneksi meillä on täällä asiantuntevaa porukkaa jotka laittoivat betadine pintelin jalkaan ja hevonen kiirutettiin nopeasti kliniikalle.


Mut tässä nyt oli tällaista pientä pohdintaa. Mun oli vaan pakko päästä vähän avautumaan ajatuksista ja joskus multa tulee tekstiä vähän liiankin suorasti.